Minua on siunattu kahdella ihanalla tyttärellä, joista toinen on vasta vähän yli kuukauden ikäinen. He ovat elämäni valoja ja rakastan heitä enemmän kuin mitään muuta. He ovat parasta, mitä olen koskaan tehnyt.

Mutta tällä hetkellä kello on kaksi yöllä, ja olen valvonut kaksi tuntia yrittäen saada vauvaani takaisin nukkumaan. Tämä on uusi normaalini. Yön hämärässä, kun kukaan muu ei ole hereillä kuin minä ja nälkäinen, itkevä vauvani, mietin, miten vaikeaa tämä kaikki on, vaikka se ei varmaankaan näytä siltä Instagram-feedissäni.

Mietin, miten helpolta vanhemmuus voi tuntua ja miten epärealistista on, että elämä kahden vauvan kanssa kodissa, jossa asuu kaksi itsensätyöllistäjävanhempaa, voisi ikinä olla sileää. Mietin, miksen voi olla täydellinen tässä ja joudun muistuttamaan itseäni siitä, että kukaan ei ole sitä, vaikka näyttäisikin siltä.

Tämä on siis se, mitä haluan sanoa:

Kun näette minut siinä tilaisuudessa ja hiukseni ovat siistit ja minulla on meikki päällä…

Minun vastasyntynyt heräsi puolivälissä suihkuani ja kiljui ja huusi ja itki loppuajan, jonka olin siellä. Se oli kaikkien aikojen vähiten nautinnollinen suihku. Hän itki, kun meikkasin viisi minuuttia, minkä tein, jotta ette näkisi, kuinka väsyneeltä oikeasti näytän. Minäkin itkin.

Kun kysyt minulta, miten olen yhä töissä, vaikka kotona on vastasyntynyt ja taapero…

Haluan sanoa, että joskus toivon, etten olisi. Stressi on juuri nyt musertavaa, ja joskus toivon, että voisin vain pitää taukoa kaikessa muussa elämässä välttääkseni syyllisyydentunteen siitä, etten kykene olemaan sellainen nainen, joka tekee kaiken hienosti…

Kun kysyt minulta, onko vastasyntynyt ”hyvä vauva”…

Joskus polveni reaktio on ”ei”. Koska hän on vauva, ja joskus univajeessani erehdyn luulemaan, että se, että hän tarvitsee minua epätoivoisesti ja alkukantaisesti, on ”huono”. Joskus alistun paineeseen olla jonkun kaikki kaikessa. Unohdan, että hänen ei ole mahdollista olla ”paha.”

Kun kysyt minulta, pitääkö 2-vuotias lapseni uudesta pikkusiskostaan…

Joo, hän rakastaa häntä. Minusta hän ei juuri nyt pidä yhtä paljon. Hänen isänsä on hoitanut pääosan koulusta hakemisesta, viemisestä ja syntymäpäiväjuhlista sillä aikaa, kun minä toivuin keisarinleikkauksesta. Ne asiat olivat ennen minun työtäni. Mietin koko ajan, pettyykö hän, kun se on taas minun työtäni.

Kun kysyt minulta, miten teen kaiken…

Haluan sanoa, etten tee – en läheskään. Taloni on täysi katastrofi. En ole astunut ruokakauppaan yli kuukauteen (kiitos, Instacart). Olen jättänyt kokouksia väliin. Olen jättänyt kuvaukset väliin. Minulla on tuhat sähköpostia vastattavana. Hiukseni ovat tilanteessa, jota edes kokonainen pullo kuivashampoota ei saa korjattua.

Kun kysyt minulta, miten imetys sujuu, ja sanon: ”Hienosti!”…

Tahdon oikeasti kertoa, että minulla ei ollut aavistustakaan siitä, miten elämää mullistavaa yksinomainen imettäminen on. En pystynyt siihen esikoiseni kanssa, ja vaikka olen innoissani siitä, että se toimii toistaiseksi, en voi poistua kotoa kahta tuntia pidemmäksi aikaa. Kukaan muu ei voi syöttää häntä kuin minä, mikä tarkoittaa, että herään kahden tai kolmen tunnin välein syöttämään häntä tai pumppaamaan. En ole koskaan ollut näin univajeessa. Joskus tekisi mieli vain heittää kaalinlehtiä rintaliiveihini ja lopettaa koko homma.”

Näet siis, että nämä kaikki ovat totta. Ja muuttaisinko minä niitä? En mistään hinnasta maailmassa. Koska elämän on tarkoitus olla sotkuista ja raakaa ja ällöttävää ja kaunista, ja jos toivoisimme nuo asiat pois, jäljelle jäisi vain täydellisyys.

Ja päivän valossa muistan jälleen kerran, etten minäkään halua täydellisyyttä.